Se on kesä ny

Heinäkuu. Kuuma, ihan järjettömän kuuma. Kuukausi on mennyt jotakuinkin koiria viilentäen. Kahluualtaat on olleet käytössä jokapäivä. Tarjoihin hommattiin isommat juomaämpärit ja lenkkeilty ei olla nimeksikään.

 Viimesenä heinäkuisena viikonloppuna kutsuin parinpäivän varotusajalla muutamia kasvatinomistajia seurustelemaan. Totaalinotkuilun ja siekailemattoman elämästä nauttimisen lisäksi ajoimme koirien kanssa myös jälkeä.

Ihan parhautta oli saada viettää mukava viikonloppu kerrassaan mainioiden ihmisten kanssa. Lauma otti taas hyvin vierailevat tähdet vastaan ja vältyttiin kaikenlaiselta turhalta säädöltä.

Ihana oli myös nähdä "Meiän Matti" joka siis lähti loppuvuodesta sijoituskotiin Danin luo. Takajaloissa näkyi vielä merkkejä luukalvontulehduksesta mutta yleiskunto oli jo hyvä ja jos liikettä ei takajaloissa nähnyt ei voisi arvata että Maxi oli lähes halvaantunut silloin pentuna.

 Maxilla oli kiva viikonloppu kun sai porskutella menemään niinkuin tykkäsi 💓

Mä niin rakastan elämääni näiden ihanien nelijalkaisten ympäröimänä. Kasvatinomistajissa on niin monta ihanaa ihmistä ja perhettä. Kaikille en soittele muttei se missään nimessä tarkoita sitä ettei teidän elämänne kiinnostaisi. Soittaa saa , viestit lämmittävät ja olen kiinnostunut kuulumisista aina. Tää intohimoni "kennelmammana" on kuitenkin kestänyt jo 26 vuotta joten tälläiselle erakolle se on melkoinen saavutus että edes vastaan puhelimeen tai viesteihin 😄 Toki tämä sairauteni aiheuttaa paljon uupumusta suurten kipujen vuoksi mutta silti tää kennelmammana toimiminen on suurimpia voimavaroja elämässäni. Olette tärkeitä ja olen onnellinen kun kasvattini saa elää hyvän elämän ennenkaikkea rakastettuna perheenjäsenenä jota ei heti laiteta kiertoon kun harrastukset muuttuu liian tuloskeskeiseksi ja menestys tai sen puute ei kaksijalkaista tahoa miellytä.

Ai niin, on minulla taas semmoinen Unelma, sen nimi on Martta. Se on Kustin pikkusisko. En ensin antanut itselleni lupaa rakastua, sitäpaitsi se oli TYTTÖ. On se melko älykäs 😏

Viimeinen kevät

Yksi elämäni koirista on ehdottomasti Akka. Paska-Akka 💖 Ihan semmoinen sika koiraksi on hän ollut nuorempana. Nyt hän on vanha sika 😜 Elämää on käyty yhdessä 12 vuotta.

  Olen joutunut kuopan pohjalle. Viettänyt tuskaisia unettomia öitä odottaen väistämätöntä - Kevät.

Sula maa. Itse kaivettu hauta . Akalle .

 Miten tämä elämän kulku vie minulta kaikki rakkaat näin peräkkäin ? Ei tahdo ihminen kestää tätä surun musertavaa viittaa.

 Koska Akka elää vielä ,emmekä ole tehneet viimeistä matkaamme yhdessä , päätin kerrankin kirjoittaa muistoja mummosta vielä kun tallustetaan täällä yhdessä.

 Ensimmäinen muisto. Akka seitsämän viikkoa. Muutto satojen kilometrien päähän meidän uuteen kotiin. Koirien purku ihanien ystävien pystyttämiin uusiin juoksutarhoihin. Akka oli kerännyt kierroksia ja autosta tarhaan päästyään purki raivonsa siskoonsa. Tiia "kennel Wanabii" meni onneton väliin ja sai Akan sormeensa. Ei päästänyt tenava irti vaan roikkui kiinni kun takiainen. Joudutiin kampeamaan irti- Tiialla arpi ikuisena muistona.

 Akka oli voimakastahtoinen koiranalku joka kokeili usein rajojaan - Luoksetulo lällätystä, pöydillä nukkumista , varastelua , toisten kiusaamista jne. 

 Voittaja näyttelyssä neiti näykkäisi tuomaria nenästä. Harry Tast pyysi Akalta anteeksi - astui neidin varpaille, kertoi hää 😊

 Akka ei ole kumarrellut ketään , ei pelännyt mitään. Aiheuttanut lukuisia sydämentykytyksiä , ollut raivostuttava ja äärimmäisen rakas. Helppo ja varma arjessa. Itsepäinen ja täysi sika.  Belgi parhaimillaan.

Erikoisnäyttelyssä se kerran suuttui tosissaan Marmaran kasvattajaan. Oltiin oltu aamu kahdeksasta näyttelyssä ja kello kuus illalla seistiin kasvattajaluokassa. Tunti oltiin jo pönötetty paikoillamme. Kaikki meistä ihan loppu. Seläntakana seisoi mamma-Marmara ja käytti naksutinta. Ihan jatkuvasti ja kokoajan. Me ihmiset ruvettiin hiiltymään ja kovin ärsyyntymään - Akka otti kuitenkin tilanteen haltuun kun ei se ymmärtänyt miksi tää kohteliaisuus kun kaikkia kuitenkin söi... No kaikkihan me meinattiin laskee housuun kun Akka kertoi mielipiteensä, olkoonkin että minä ja mamma-Marmara  oltiin tilanteen "polttopisteessä" Akka kun painui pahalla rähinällä iholle , taisi se naksutinkin hiljentyä... 😅 

Akka on ollut aina vain minun koirani. Koettiin yhdessä myös kennelissä työskentely. Akka käyttäytyi kuin sika , siis sille pomolleni kun en ollut paikalla . Olisi kuulema pitänyt kouluttaa koirani ... Kerran tämä pomo jäi katsomaan miten hullu Belgi-laumani sikailee kanssani. Totesi hetken seurattuaan että "häntä on kusetettu vuosia " . Sellasta se on kunnon Belgisian kanssa 💓

Akka tuli kipeäksi "kenneliaikoinani" . Asuessani kennelissä hän pääsi lenkille vapaana. Muutettuamme rivitaloon hän lenkkeili satunnaisesti remmissä, päivittäin menessämme kennelille töihin, hän lenkkeili vapaana päivittäin mieheni kanssa kun hän vei koiria juoksemaan. Myöhemmin selvis - paljon myöhemmin että kun laitoin Akan autoon niin hän ei tullut sieltä ulos kun olivat lenkillä. Ei tullut miehelle mieleen mainita kun olihan mummo mukana ja itse valitsi...

Kun muutimme Erälahteen ja tulimme mummon kanssa maalaamaan. No hän ei maalannut - hän riemastui. Mamma mukana ja peltoa silmänkantamattomiin. Annoin vanhuksen elää ja nauttia. Hän juoksi kaksi päivää ja lihakset meni jumiin. Häntä hierottiin ja hoivattiin ja lääkittiin. Kunto palautui.

Talvella tuli äkkiä syvä hanki sitten sade , jää ja paha liukastuminen...

Mikään lääkitys ei poistanut ontumista. Kipulääkkeet eivät auttaneet kun hiukan. 

Tehtiin päätös mahdollisimman kivuttomasta lopusta. 

Unohdettiin Akka. Se sanoi mulle että " Nokka kohti uusia tuulia ja antaa mennä ". 

Lenkkeilty ollaan nyt pari viikkoa  ei kipuja. 

Ei ehkä ole Akan viimeinen kevät...

Rakkaus satuttaa

Aina uuden vuoden koittaessa sitä ajattelee positiivisesti että tämä vuosi olisi parempi. Se edellinen vuosihan laittoi jo polvilleen ja suru musersi. 

 Tämä vuosi olisi parempi. 

 Ei se ole. 

 Menetin yhden elämäni koirista. Kustia on niin pakahduttava ikävä. Paras Saksanpaimenkoira Ikinä. Sieluni jatke . Tekee niin kipeää...

On ihan järjettömän vaikea menettää rakas äkillisesti. Punkki, Molli ja Kusti - kaikki ihan liian nuorina ja odottamatta. 

 Ihmiset . Sanat eivät taivu ihmismielen kuvailuun . Olisin hämmästynyt jos jaksaisin . Luultavasti en yllättynyt kuitenkaan... Koiraharrastus tuo ihmismielen parhaimmat puolet esiin. Aina kuulee itsestään uutta , tai miehestään . Jopa lapsikin on saanut osansa... 

 Mikä saa jatkamaan kasvattamista ? 

 Näkisittepä sen uuden pennunomistajan tai perheen kun ne tulevat ensimmäistä kertaa pentua katsomaan , uutta perheenjäsentä. Kun se menee oiken - sitä tunnetta ei voita mikään . 

 Rakkaus. 

 Kiitos kaikille upeille pentujeni perheille 💓

Elämä jatkuu vaikka se ole enään koskaan sama...