Yksi elämäni koirista on ehdottomasti Akka. Paska-Akka 💖 Ihan semmoinen sika koiraksi on hän ollut nuorempana. Nyt hän on vanha sika 😜 Elämää on käyty yhdessä 12 vuotta.
Olen joutunut kuopan pohjalle. Viettänyt tuskaisia unettomia öitä odottaen väistämätöntä - Kevät.
Sula maa. Itse kaivettu hauta . Akalle .
Miten tämä elämän kulku vie minulta kaikki rakkaat näin peräkkäin ? Ei tahdo ihminen kestää tätä surun musertavaa viittaa.
Koska Akka elää vielä ,emmekä ole tehneet viimeistä matkaamme yhdessä , päätin kerrankin kirjoittaa muistoja mummosta vielä kun tallustetaan täällä yhdessä.
Ensimmäinen muisto. Akka seitsämän viikkoa. Muutto satojen kilometrien päähän meidän uuteen kotiin. Koirien purku ihanien ystävien pystyttämiin uusiin juoksutarhoihin. Akka oli kerännyt kierroksia ja autosta tarhaan päästyään purki raivonsa siskoonsa. Tiia "kennel Wanabii" meni onneton väliin ja sai Akan sormeensa. Ei päästänyt tenava irti vaan roikkui kiinni kun takiainen. Joudutiin kampeamaan irti- Tiialla arpi ikuisena muistona.
Akka oli voimakastahtoinen koiranalku joka kokeili usein rajojaan - Luoksetulo lällätystä, pöydillä nukkumista , varastelua , toisten kiusaamista jne.
Voittaja näyttelyssä neiti näykkäisi tuomaria nenästä. Harry Tast pyysi Akalta anteeksi - astui neidin varpaille, kertoi hää 😊
Akka ei ole kumarrellut ketään , ei pelännyt mitään. Aiheuttanut lukuisia sydämentykytyksiä , ollut raivostuttava ja äärimmäisen rakas. Helppo ja varma arjessa. Itsepäinen ja täysi sika. Belgi parhaimillaan.
Erikoisnäyttelyssä se kerran suuttui tosissaan Marmaran kasvattajaan. Oltiin oltu aamu kahdeksasta näyttelyssä ja kello kuus illalla seistiin kasvattajaluokassa. Tunti oltiin jo pönötetty paikoillamme. Kaikki meistä ihan loppu. Seläntakana seisoi mamma-Marmara ja käytti naksutinta. Ihan jatkuvasti ja kokoajan. Me ihmiset ruvettiin hiiltymään ja kovin ärsyyntymään - Akka otti kuitenkin tilanteen haltuun kun ei se ymmärtänyt miksi tää kohteliaisuus kun kaikkia kuitenkin söi... No kaikkihan me meinattiin laskee housuun kun Akka kertoi mielipiteensä, olkoonkin että minä ja mamma-Marmara oltiin tilanteen "polttopisteessä" Akka kun painui pahalla rähinällä iholle , taisi se naksutinkin hiljentyä... 😅
Akka on ollut aina vain minun koirani. Koettiin yhdessä myös kennelissä työskentely. Akka käyttäytyi kuin sika , siis sille pomolleni kun en ollut paikalla . Olisi kuulema pitänyt kouluttaa koirani ... Kerran tämä pomo jäi katsomaan miten hullu Belgi-laumani sikailee kanssani. Totesi hetken seurattuaan että "häntä on kusetettu vuosia " . Sellasta se on kunnon Belgisian kanssa 💓
Akka tuli kipeäksi "kenneliaikoinani" . Asuessani kennelissä hän pääsi lenkille vapaana. Muutettuamme rivitaloon hän lenkkeili satunnaisesti remmissä, päivittäin menessämme kennelille töihin, hän lenkkeili vapaana päivittäin mieheni kanssa kun hän vei koiria juoksemaan. Myöhemmin selvis - paljon myöhemmin että kun laitoin Akan autoon niin hän ei tullut sieltä ulos kun olivat lenkillä. Ei tullut miehelle mieleen mainita kun olihan mummo mukana ja itse valitsi...
Kun muutimme Erälahteen ja tulimme mummon kanssa maalaamaan. No hän ei maalannut - hän riemastui. Mamma mukana ja peltoa silmänkantamattomiin. Annoin vanhuksen elää ja nauttia. Hän juoksi kaksi päivää ja lihakset meni jumiin. Häntä hierottiin ja hoivattiin ja lääkittiin. Kunto palautui.
Talvella tuli äkkiä syvä hanki sitten sade , jää ja paha liukastuminen...
Mikään lääkitys ei poistanut ontumista. Kipulääkkeet eivät auttaneet kun hiukan.
Tehtiin päätös mahdollisimman kivuttomasta lopusta.
Unohdettiin Akka. Se sanoi mulle että " Nokka kohti uusia tuulia ja antaa mennä ".
Lenkkeilty ollaan nyt pari viikkoa ei kipuja.
Ei ehkä ole Akan viimeinen kevät...
