27.9 2014 syntyi 2+1 soopelia pentua . Yksi pojista oli iso ja potra , kaksi muuta paljon pienempiä. Toinen pojista kuoli heti, toinen, se potra,sinnitteli kaksi päivää.
Henkiin jäi hän , yksi elämäni koirista. Egoa ja asennetta niin paljon ettei monessa koirassa sitä nää. Ehdottomasti yhden ihmisen koira joka ei minuakaan kumarrellut.
Olen hukassa ilman tuota pientä perskärpästäni, komentelijaani ja mielensäpahoittajaa. Hän oli persoona ja niin suunnattoman suuri sielu.
Hän ymmärsi puhetta joskus liian hyvin ja osasi jopa osoittaa mieltään ,"Suurilla Kirjaimilla", häntä loukanneille ihmisille. Oman osansa saivat äitini , mieheni ja tyttäreni sekä alkuu Heldalan kasvattaja. Minulle hän leppyi nopeaan , muut saivat osakseen ylenkatsetta pitkiäkin aikoja rikoksen luonteesta riippuen...
Hän ei kuitenkaan kasvanut ihan niinkuin olisi pitänyt. Hän oli rotuisekseen kääpiö. Painoa aikuisena 1,6 kg. En osannut olla huolissani vaikka Heldalan kasvattaja epäili että kyseessä voisi olla kääpiösyndrooma. Pentu oli vilkas ja täynnä elämää.
Vuosi sitten tuli ensimmäinen episodi kun hän oli jo kaksi vuotias. Jätin hänet pitkästä aikaa kotiin kun lähdin reissuun. Hänellä oli tärkeä toimi kun hän oli Heldalan L-kleinien lastenvahtina pihalla. Tosissaan ja huolella hän virkansa hoiti ja oli normaali iloinen itsensä. Kun lapset ja vahti tulivat sisälle hän meni tajuttomaksi. Sain ensimmäiset viitteet siitä että sydämessä saattaisi olla jotain toimintahäiriötä. Eläinlääkäri lopulta epäili että koira oli mennyt hapoille pitkän työrupeaman johdsta ja saimme ohjeeksi vaatettaa neitiä pitkille lenkeille kylmille keleille. Meillä on sadetakki hupulla (keltainen ) ja neljä haalaria. Hän vihasi niistä jokaista. Jos katseet voisivat tappaa olisivat viattomat vastaantulijatkin vainaita lisäkseni... Taivuin murhaavien katseiden ja mökötyksien alla ja luovuimme niistä. Ei mennyt kovilla pakkasillakaan hapoille ja asia jotenkin siirtyi taka-alalle.
Tänä vuonna juuri kun muuttorumbamme alkoi, hän oli kipeänä. Tullessani töistä (normaalisti kulki mukanani) hän ei tullut ovelle vastaan ja äitini epäili hänen olevan sairas. Hän pötkötteli sohvan selkänojalla kovin pahoinvoivan oloisena. Muutaman tunnin päästä hän oli oma normaali itsensä. Muistan silloin olleeni poissatolaltani - alitajuntani lienee epäillyt asian olevan vakavampaa mallia...
Normaaliarjessa koirassa ei ollut mitään vikaa. Se lenkkeili parin tunnin lenkit mennentullen ja palatessa. Se oli väsymätön vahti. Aina oli valmiina paitsi kun kello tuli yhdeksän, silloin se halusi nukkumaan. Silloin oli päästävä omaan sänkyyn nukkumaan mun sängyn viereen lattialle siihen mun tyynyn kohdalle. Hän kävi vaatimassa tämän jalkaani voimallisesti tökkäämällä. Täällä Erälahdessa hän tyytyi myös siihen että nukuimme sohvalla...
9.10 2017 Oli meidän viimeinen päivä yhdessä tässä elämässä.
Se oli hyvä ja kaunis päivä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ensimmäistä kertaa kuukausiin. Aamulla haettiin kaupasta valkoisia ruusuja ja itselle tummaa hiusväriä - ei tiedetty miksi. Hiuksia en ollut värjännyt neljään kuukauteen ja valkosia ruusuja ei olla ostettu koskaan...
Illalla Punkki taputti minua olkapäähän hoputtaekseen - kääntyessäni hän makasi lattialla ja syliin päästyään veti viimeisen henkäyksen.
Kävelin viimeisen matkan hänen kanssaan koiralauman ympäröimänä seuraavana päivänä. Laitoimme hänet valkoiselle ruusupedille. Itkin. Sytytimme tulet.
R.I.P.
Ikimuiston Bien Bunkki "Punkki" 27.09.2014-09.10.2017
